8. elokuuta 2014

Suku on pahin

Posted by with No comments

Voi kun sitä toivoisi, että tietyt asiat tulisivat helpommiksi vuosien saatossa. Joskus voi kuitenkin olla niin, että muutosta toivomalla vain antaa itselleen valheellisen kuvan todellisuudesta. Kuten esimerkiksi nämä mieheni sukulaiset, jotka joskus nousevat blogini päähenkilöiksi. Tarinoita olisi  paksun kirjan verran, mutta tässä viimeisin episodi.

Aluksi tosin hieman taustaa.

Minulle koti ja sen rauha ovat äärimmäisen tärkeitä asioita. Valitettavasti tämän asian hyväksyminen on ollut äärimmäisen vaikeaa mieheni suvulle. Billin poikamiesvuosien aikana Floridan talo oli heille aina avoinna, sillä Bill on erittäin avokätinen henkilö, eikä häntä vaivannut millään tavalla se, että kaksoisveli perheineen tai hänen vanhempansa tulivat ja ottivat talon haltuun, niin kuin se olisi heidän. Matkat Floridaan toistuivat usein ja kestivät useimmiten ainakin parisen viikkoa.

Kun olin asunut Floridassa noin kuukauden, tapasin tulevat sukulaiseni yhden tällaisen kymmenpäiväisen reissun aikana. Tuon matkan tarkoituksena oli tietysti päästä minusta eroon ja tämä motiivi oli heillä mielessään ennen kuin he edes tapasivat minut.  Mietin vielä toisinaan, miten ihmeessä ihmiset voivat olettaa ihmissuhteen koskaan olevan kovin hyvä, jos se aloitetaan kyseisellä tavalla, eikä tekoja koskaan pyydetä anteeksi… Nuo 10 päivää tuntuivat pitkiltä kuin nälkävuodet ja minulle näytettiin monin sanoin ja elein, ettei kyseessä ollut minun kotini ja että heillä oli suurempi oikeus olla talossa kuin minulla. Ja jos en sopeutuisi, tuleva avioliittoni tulisi olemaan hyvin vaikea. Kaikkein parasta tietysti olisi kaikille osapuolille, jos palaisin takaisin Suomeen. 

Noin 7,5 vuotta myöhemmin olemme yhä onnellisesti naimisissa, mutta sukulaissuhteet eivät ole järin hyvät. Tuon ensimmäisen reissun jälkeen kaksoisveli perheineen ei ole koskaan yöpynyt meillä Floridan reissujensa aikana, sillä en yksinkertaisesti kykene olemaan hänen ja hänen perheensä seurassa paria tuntia kauempaa. Ja silloinkin päädyn aina kysymään itseltäni että kuka hemmetti hän oikein kuvittelee olevansa? Hän nimittäin kuvittelee, että minun pitäisi tanssia hänen pillinsä mukaan.

Tämä viimeisin episodi sai alkunsa, kun minun Suomen reissuni aikani Bill oli sairaan isänsä luona, ja paikalle oli tietysti kokoontunut kaikki sisarukset. Billin sisko oli tulossa elokuussa Floridaan syntymäpäivänsä aikoihin ja keskustelun aikana sisko ja kenties kaksoisveli päättivät, että syntymäpäiviä voisi juhlia meillä. Koska en ollut paikalla, en voi sanoa myöntyikö Bill tähän vai oliko päätös tehty ilman hänen siunaustaan, mutta joka tapauksessa, jälleen kerran rakkaat sukulaiset unohtivat yhden asian. Sen, että kyseessä on minun kotini ja hyviin tapoihin olisi kuulunut, ainakin minun mielestä, että asiaa kysyttäisiin myös minulta.

emily post etiquette

Hyvät tavat kaunistavat

Noin viikko Floridaan paluuni jälkeen edessä oli siskon vierailu. Jostain syystä hän, yksi serkku kahden lapsen kanssa sekä serkun kaveri lapsineen oli varannut majoituksen vain viikoksi. Lennot he olivat kuitenkin varanneet muutamaa päivää aikaisemmin. Joten kolmeksi yöksi majoittajaksi sopi tietysti meidän “bed & breakfast”. Minultahan ei tietysti kysytty käykö tämä järjestely minulle -- kyseessä on kuitenkin Billin siskoa lukuun ottamatta minulle täysin vieraita ihmisiä -- mutta kun järjestelyt oli jo tehty, en voinut muuta kuin “hyväksyä” asian, vaikkakin hammasta purren. Aluksi majoitustarpeessa oli tosin vain Billin sisko ja serkku lapsineen, joten ajattelimme, että vieraat mahtuvat hyvin alakerran vierashuoneeseen ja vierasmökkiin, ja ovat siten pääosin omissa oloissaan.  Mutta lupaa kysymättä matkassa oli mukava serkun kaveri ja tämän poika. Nyt alkoi talo käydä hieman ahtaaksi, ainakin jos minulta kysytään. Jouduimme majoittamaan serkun kahden kovaäänisen lapsen kanssa varahuoneeseen, joka on yläkerrassa, oman makuuhuoneemme vieressä.

Ensimmäisenä päivänä, torstaina, koko poppoo linnoittautui uima-altaallemme paahtavan Floridan elokuisen auringon alle. He asettuivat kaikin puolin kuin omaan kotiinsa. Jääkaappi ja pakastin oli tietysti heidän käytössään, eikä yksikään suljettu ovi pysynyt suljettuna. Minulle opetettiin lapsena, että toisten kodissa pitäisi pyytää lupa esimerkiksi jääkaapilla käyntiin tai suljettujen ovien avaamiseen. Mutta ehkä minä olenkin poikkeus. Ei kai tuollaiset asiat saisi häiritä mielenrauhaa. Minä yritin tehdä töitä kotitoimistossani, varsin huonolla menestyksellä, sillä vieraat olivat uskomattoman kovaäänisiä. Annika-koiramme ei halunnut olla lähelläkään takapihaa ja juoksi karkuun aina kun joku vieraistamme yritti lähestyä sitä.

Seuraavana aamuna saimme syödä aamiaisen rauhassa ja käydä koiran kanssa lenkillä ennen kuin kukaan vieraista heräsi. Kun he olivat tyhjentäneet jääkaappimme, vieraat lähtivät kohti huvipuistoa. Ai, miten sekä Annika että minä nautimme hiljaisesta kodista!

Kunnes pinnani kiristyi jälleen. Oli perjantai-ilta ja monille se tarkoittaa sitä, että lauantaiaamuna saa nukkua pitkään. Minun arkeni on kuitenkin erilainen. Treenaan kouluratsastusta 5 kertaa viikossa ja hevosen selässä on oltava yhdeksältä aamulla. Kun aamutoimiin ja matkaan tallille menee tovi aikaa, joudun olemaan varsin aikaisin hereillä. Nukkumassa on oltava kymmenen jälkeen, ehdottomasti viimeistään klo 23. Normaalisti vieraamme siis yöpyvät vierasmökissä juuri siitä syystä, että lomalaisten aikataulut ovat erilaiset kuin meidän. Nyt meillä oli kuitenkin tupa täynnä, ja heidän oli tarkoitus olla heti kymmenen jälkeen takaisin, ja siten heillä ei ollut avainta taloon. Ilta kuitenkin venyi. Kukaan ei soittanut tai tekstannut ilmoittaakseen asiasta, tehden järjestelyjä.  Miten päästä sisälle, jos isäntäväki on jo nukkumassa? Me kun emme harrasta ovien lukitsematta jättämistä, kaupungissa kun asumme. Minä menin nukkumaan normaaliin aikaan, Billin jäädessä odottamaan tulijoita. Klo 00:10  soi ovikello herättäen minut makoisasta unesta. Seuraavaksi kovaääniset ihmiset rymistelivät yläkertaan ja kävivät myös suihkussa. Minulla meni pari tuntia ennen kuin sain taas unen päästä kiinni. Kiitos tästäkin, ajattelin.

Seuraavana päivänä vieraiden oli tarkoitus jatkaa matkaa majoituspaikkaan noin puolen päivän maissa. Tallilta kotiin palatessani, vieraat olivat tosin vasta heränneet, eikä kukaan lähtenyt ennen kahta. Loppupäivän torkuin sohvalla, sillä olin aivan puhki.

Tässähän olisi tietysti jo tarpeeksi ärsytystä yhdelle reissulle, mutta sitten oli tietysti edessä ne synttärikestit, jotka oli varattu meidän “ravintolaan”. Kukaan ei kysynyt sopiko kyseinen ilta minulle. Ja sitten oli tietysti vaatimukset tarjoilun suhteen. Kaikkiaan vieraita oli tulossa 16 henkilöä ja kaikille piti tarjota katkarapuja ja pihvejä. Synttärikakku olisi tietysti “must”. Gluteiiniton jäätelökakku siskolle, ja siskon kahdelle aikuiselle lapselle, joilla on sama syntymäpäivä, pitäisi olla oma kakkunsa. Selvä juttu.

Keskiviikkoilta saapui. Varmistin, että “juhlatila” on asianmukaisessa kunnossa. Bill oli vastuussa kakkujen noutamisesta ja ruoan hankkimisesta sekä kokkaamisesta. Olimme sopineet juhlien alkamisajankohdaksi klo 18 (yllättävää kyllä,  minä olin saanut vaikuttaa tähän). Vieraat saapuivat vain tunnin myöhässä. No, minä olin jo tainnut nauttia pari lasia viiniä, joten pahin ketutus oli kontrollissa. Meteli oli valtava ensi minuuteista lähtien. En voi vieläkään ymmärtää, miten normaalia keskusteluakaan ei voida toteuttaa ilman puolihuutoa… Annika piileskeli yläkerrassa suurimman osan illasta. Minun teki mieli tehdä samoin. Ketutus nosti päätänsä muutaman kerran illan aikana, erityisesti silloin, kun rakkaat sukulaiset puhuivat jatkuvasti Billin talosta. Bill korjasi heitä joka kerran, mainiten, että kyseessä oli meidän yhteinen koti, mutta ei, se ei mennyt millään jakeluun. Seuraavana päivänä Facebook oli täynnä kuvia, jotka oli otettu Billin luota. Jep Jep. Minähän olen oikeasti näkymätön, ihminen jonka tunteilla ja mielipiteillä ei ole mitään merkitystä. Entä toiko kukaan vieraista mitään tähän juhlaan tai osallistuiko kukaan kustannuksiin? Taisit arvata oikein, vastaus on ei.

Lähes kahdeksan vuoden jälkeen sitä luulisi, että moiseen  käytökseen olisi jo tottunut. Että tämän kaltaiset tapahtumat eivät enää hetkauttaisi suuntaan tai toiseen, sillä usko tai älä, tarinoita olisi varmaankin paksun kirjan verran. Kyseessä on joukko ihmisiä, joilta puuttuu sekä empatia että peruskäytöstavat. Toisen ihmisen asemaan asettuminen ja tämän huomioiminen … mitä se sellainen on? Tiedän, että kyseessä ei ole amerikkalainen tapa toimia, sillä monet tuntemani, paikalliset tuttavat pitävät sukulaisteni käytöstä röyhkeänä. Surullista on, että viime kädessä minä olen kuitenkin aina se, jota pidetään yliherkkänä, epäystävällisenä ja outona ihmisenä, jos ja kun näistä asioista yritetään puhua rakkaiden sukulaisten kanssa. Jos kuitenkin minä käyttäytyisin samalla tavalla heitä kohtaan … voi mikä sota siitä syntyisi!

Sukulaiset jatkavat lomailua Floridassa ainakin vielä viikon. Minä tuskin vietän kovinkaan paljon aikaa heidän kanssaan. Loppujen lopuksi he haluavat kuluttaa päivänsä Orlandon huvipuistoissa, ja minua puistoihin ei saa kirveelläkään elokuussa elohopean ollessa lähellä +40 astetta iltapäivisin, unohtamatta lähes joka iltapäiväisiä ukkosmyrskyjä. Minä kuuntelen mieluummin ilmastoinnin ihanaa hurinaa neljän seinän sisällä heti kun olen tullut kotiin tallilta, ja odotan ihanan syksyn saapumista.

Loppujen lopuksi voin todeta, että tästäkin vierailusta taas selvittiin, ja saamme jäädä odottamaan seuraavaa, vielä julkistamatonta lukua tässä tarinassa.

palaute:

0 kommentit:

Lähetä kommentti

Kiva kun kommentoit!