Patikkamatkalla, osa 2

Syyskuisen seikkailulomamme toinen päivä oli suunniteltu koko reissun rankimmaksi päiväksi.

Päivä alkoi aamiaisella anopin ja appiukon aina niin mukavassa seurassa (huomaa sarkastinen “äänensävyni”). Eilisen päivän tavoin he jälleen epäilivät vahvasti kuntoani ja patikointikykyjäni. “Billin velikin totesi tänä aamuna puhelimessa, että eihän se Kate-ressukka millään pysy Billin perässä… Sääliksi käy …” Tuon kaltaiset kommentit saivat vereni kiehumaan, mutta totesin heille tyynesti, että mieheni ei veisi minua paikkaan, josta hän ei uskoisi minun selviävän. Ja että n. viiden vuoden yhdessäolon jälkeen tunnemme toisemme varsin hyvin, kiitos vaan “huolenpidostanne” …

Piinaavan aamiaisen jälkeen appivanhemmat ajoivat meidät lähtöpisteeseen, Alum Cave -polun alkuun, josta matkamme alkoi kohti Le Comte -vuoren huippua. Kyseinen polku ei ollut pisin reitti, mutta ehdottomasti mielenkiintoisin vaihtoehto. Upeat maisemat ympäröivät meitä lähes koko nousun ajan. Matka Le Comten mökille oli 5,5 mailia (n. 8,9 km), ja vuorenhuippu sijaitsee 2009 metrin korkeudessa. Meille nousua tuli n. 842 metrin verran.

Nousu huipulle oli antoisa. Nautimme upeista maisemista ja kauniista luonnosta. Ravintoa sielulleni. Kun olimme patikoineet parin tunnin ajan, kysyin Billiltä milloin ne vaativat nousut tulisivat. Minuahan oli varoitettu moneen kertaan tämän reitin vaativuudesta. Bill vastasi, että olimme jo ohittaneet nuo kohdat. Noin puolituntia myöhemmin saavuimme päämääräämme, Mt. Le Comten tuvalle. Taisin olla paremmassa kunnossa kuin kukaan osasi arvata. Kysyin vielä varmuuden vuoksi Billiltä olisiko hän patikoinut reippaampaan tahtia, jos “Kate-ressukka” ei olisi ollut mukana hidastamassa. Vastaus oli topakka ei. Me olimme pitäneet kaiken kaikkiaan varsin hyvää vauhtia. 

Happamia, sanoi kettu pihlajanmarjoista.

Viivyimme huipulla n. tunnin. Söimme kevyen lounaan, joka oli tilattu etukäteen. Täytimme vesipullot raikkaalla vedellä ja sitten olikin aika jatkaa matkaa. Suuntasimme alas eri reittiä, joka oli hivenen pidempi, n. 6,9 mailia eli 11 kilometriä. Näin siksi, että olisimme lähempänä kaupunkia, jossa automme oli parkissa.

Laamallako pääsisi takaisin kaupunkiin?
Toiveajattelua! Minulla oli vielä n. 9,5 mailin matka taivallettava.

Olin iloinen, että valitsimme alunperin Alum Cave -reitin, sillä Rainbow Falls -reitti ei ollut läheskään yhtä silmiä hivelevän kaunis. Kaiken lisäksi alkumatka oli varsin kivikkoinen, ja jokainen askel oli harkittava tarkkaan. Patikointikengät tulivat todella tarpeeseen, sillä ne antoivat nilkoille tarvittavaa tukea. Luulimme aluksi, että taivaltaisimme alaspäin paljon nopeampaa vauhtia, mutta lukuisten kivien vuoksi matka taittui odotettua hitaammin. En todellakaan halunnut nyrjäyttää nilkkaani keskellä karhujen valtakuntaa …

Varoitus karhuista lienee juuri se, mitä haluat nähdä metsäpolulla…
Varoitus! Karhut ovat aktiivisia tällä alueella. Älä lähesty niitä. Karhut ovat hyökänneet ihmisten kimppuun aiheuttaen vakavia vammoja ja kuolemia.

Kaiken kukkuraksi Rainbow Fallsin kohokohta -- upea vesiputous -- oli pettymys. Aluetta vaivanneen kuivuuden vuoksi suihkussani on enemmän vettä kuin kyseisessä vesiputouksessa.

Olimme jo lähes parkkipaikalla kun vastaantulevat patikoijat kertoivat, että muutaman sadan metrin päässä oli karhuemo pentuineen puussa! Hienoa, ajattelin, tämä tästä vielä puuttui! Pitkän patikoinnin jälkeen pitäisi vielä yrittää puolustautua karhuemoa vastaan! Billillä oli karhusumute käden ulottuvilla, mutta ei meillä ollut mitään hätää. Karhut, emo kahden pentunsa kanssa, olivat läheisissä puissa, ja ohitimme paikan rauhallisesti. Täytyy kyllä myöntää, että mustakarhun pennut olivat todella suloisia, mutta olen iloinen, että emme tehneet lähempää tuttavuutta niiden kanssa! En myöskään jäänyt ottamaan kuvia karhuista…

Matkamme huipulta alas parkkipaikalle kesti n. 3,5 tuntia. Olin väsynyt ja jalanpohjia ja pohkeita särki hieman. Parkkipaikan saavuttaessani olin henkisesti lopettanut tämän päivän urakan. Mutta mehän emme olleet vielä perillä … Automme oli turvallisuussyistä parkkeerattu Gatlinburgin keskustan parkkihalliin, joten meidän täytyi kävellä takaisin kaupunkiin. No, eihän yksi maili tunnu enää missään kun on jo patikoinut 12 mailia, vai mitä …

Päämäärämme, Gatlinburgin kaupunki, siintää kaukana…

Loppujen lopuksi tuo viimeinen maili, tai paremminkin viimeiset mailit olivat koko päivän rankimmat! Kun olimme kävelleet tien vartta pitkin n. tunnin, ajattelin, että kylläpä olen todella hidas. Tie kaartui aina eri suuntaan -- olimmehan edelleen menossa koko ajan alaspäin -- eikä kaupungista näkynyt merkkiäkään. Miten voi yksi maili tuntua näin pitkältä, ajattelin, olemmeko edes menossa oikeaan suuntaan … Kunnes näin liikennemerkin, jonka mukaan olimme kävelleet jo 2,4 mailia parkkipaikalta. 2,4 mailia! Ei ilmeisesti pitäisi koskaan ottaa Billin puheita kovin vakavasti … Lopulta, noin 3 mailin (lähes 5 kilometrin) kävelyn jälkeen saavuimme kaupunkiin. Jalat olivat ihan loppu. Viimeiset kolme mailia olivat ehdottomasti päivän vaativimmat. Niihin verrattuna nousu huipulle tuntui lastenleikiltä!

Ajoimme takaisin mökillemme, ja noin 15 minuutin autossa istumisen jälkeen pystyimme tuskin kävelemään. Jalkoja kolotti. Lopultakin koitti se ihana hetki, jolloin sain kengät pois jalasta. “Kate-ressukka” -kommentti tuntui varsin asialliselta juuri sillä hetkellä, mutta en ollut suinkaan yksin jomottavien jalkojeni kanssa. Bill oli yhtä väsynyt ja kipeä kuin minäkin.

Joskus lienee minun edukseni, että minun on edelleenkin vaikea hahmottaa maileja kilometrien sijaan. Kun istuin patiolla ja nautin hyvin ansaitusta siideristä, päätin lopultakin muuttaa mailit kilometreiksi ihan vaan huvin vuoksi. Tuijotin puhelimen ruutua tovin. En voinut uskoa silmiäni. Mitä! Olin tänään patikoinut 24 kilometriä vuoristossa! Ilmankos olin hieman väsynyt …

Illalliseksi söimme pari palaa pizzaa. Bill ei valitettavasti saanut osakseen erityistä synttäritarjoilua, sillä olimme liian puhki. Join lasin punaviiniä ruoan kanssa ja olin valmis nukkumaan hyvät yöunet!

Huomenna olisi uusi päivä …