Viime sunnuntaina tuli kuluneeksi 10 vuotta syyskuun 11.päivän terroristi-iskuista. Muistopäivän lähestyessä, National Geographic -televisiokanava näytti parin viikon ajan dokumentteja (Remembering 9/11), jossa tapahtumaa puntaroitiin eri näkövinkkeleistä -- presidentin, New Yorkin pormestarin, pelastustyöntekijöiden ja iskuista pelastuneiden kokemukset antoivat sydäntä särkevän kuvan päivän tapahtumista. Kuulin monia minulle ennestään tuntemattomia nauhoituksia hätäpuheluista, jotka saivat ihon kananlihalle.
Sunnuntaina läheisessä kirkossa esitettiin Mozartin Requiem osana 9/11/11 -projektia. (9/11/11: A National Requiem of Remembrance). Konsertti oli koskettava. Klassisen musiikin ystävät tietävät, miten voimakas ja tunteisiin vetoava Mozartin Requiem on.
Vuosipäivän muistelu ei loppunut sunnuntaihin.
Pari päivää sitten Showtime esitti Rebirth-dokumentin, jossa seurataan n. 7 vuoden ajan viiden ihmisen elämää. Iskuista selvinnyt, mutta pahat palovammat saanut nainen. Lukiolaispoika, jonka äiti kuoli iskuissa. Nuori nainen, jonka kihlattu kuoli. Palomies, joka selvisi hengissä WTC:n tornien sortuessa, mutta jonka paras kaveri menehtyi. Rakennusmies, joka menetti veljensä iskuissa. Monta tarinaa, ihmiskohtaloa ja vuosia kestävä uudelleenrakennus. Ground Zeron projektien (One World Trade Center / Freedom Tower) edetessä iskujen koskettamat ihmiset rakentavat elämäänsä uudelleen. Ainutlaatuinen tarina selviytymisestä, surusta, menetyksestä.
Viime viikkojen 9/11 -dokumentit pysäyttivät ainakin minut pitkäksi toviksi arjen kiireissä ja pistivät miettimään mikä elämässä loppujen lopuksi on tärkeintä.
0 kommentit:
Lähetä kommentti