Pari vuotta sitten, isän kuoleman jälkeen, hyvä ystäväni lähetti minulle Elisabeth Kubler-Rossin ja David Kesslerin kirjoittaman kirjan Suru ja surutyö. Kirja osoittautui erinomaiseksi avuksi oman surun käsittelyssä ja auttoi ymmärtämään omia tunteita rakkaan kuoleman jälkeen.
Muutama päivä sitten työstin artikkelia siirtolaisuudesta ja erityisesti Yhdysvaltojen kansalaisuuden hakuprosessista, joka minulla on parasta aikaa meneillään. Syitä kansalaisuuden hakuun miettiessäni mieleeni nousi surutyökirjassa olleet 5 surun vaihetta, jotka tuntuivat sopivan paitsi isäni kuoleman käsittelyyn, myös siirtolaisuuden tuomaan elämänmuutokseen.
Kirjan mukaan surun 5 vaihetta ovat kieltäminen, viha, kaupanteko, masennus ja hyväksyminen. Kansalaisuusprosessi edustaa minulle valtavan elämänmuutoksen aiheuttaman “surun” viidettä askelmaa. Olen hyväksynyt muutoksen henkisellä tasolla.
Kaikissa muutoksissa, toivotuimmissakin, piilee oma surumielisyytensä: se minkä jätämme taakse on osa itseämme, meidän on kuoltava yksi elämä ennen kuin voimme astua uuteen. -Anatole France
Marraskuu edustaa minulle uuden elämän alkua. Vuonna 2006 muutin Floridaan, joskin epävirallisesti, ja jätin taakseni tutun ja turvallisen elämäni Suomessa. Hyppäsin tuntemattomaan.
Kuluneen 4 vuoden aikana olen nähnyt kukkuloita ja laaksoja. Olen elänyt elämää isolla Eellä, ollen joskus tuulilasi ja joskus se onneton ötökkä, joka liiskautuu tuulilasiin. Olen vuodattanut ilon ja surun kyyneleitä. Kadunko? Enhän toki. Elämäni on tarkoitettu suuremmaksi seikkailuksi kuin olisin osannut aavistaa.
2 kommentit:
Moikka taas :)
Hieno postaus, osuit naulan kantaan!
Minua kiinnostaisi sellainen asia kun ystävyyssuhteet Floridassa. Itselläni oli oikeastaan vain ulkomaalaisia kavereita vaikka opiskelin Daytona State Collegessa amerikkalaisten kanssa. Minulla oli paljon amerikkalaisia koulukavereita ja tuttuja mutta jostain syystä ne suhteet jäi pinnallisiksi. Parhaiksi ystävikseni muodostui brasilialainen jonka tapasin koulussa, puolalainen jonka tapasin töissä ja ranskalainen jonka tapasin meetup-ryhmässä. Olenkin aina sanonun miehelleni että olisi pitänyt yrittää enemmän ystävystyä amerikkalaisten kanssa. Vaikka ovathan nämä ulkomaalaisen ystäväni myös amerikkalaisia, samanlaisia kun sinä nyt :)
t.Janna B
Kiitos kommentista, Janna! Kirjoitan joskus lisää aiheesta "amerikkalaiset ystävät", mutta pikakommenttina voin sanoa, että kokemuksesi tuntuu olevan varsin yleinen. Tunnen paljon amerikkalaisia, mutta he ovat lähinnä pinnalllisia tuttavuuksia. Parhaimmat ystävät ovat edelleen Suomessa.
Lähetä kommentti