Vuosi sitten syyskuussa aloitin innosta hehkuen ratsastustunnit 13 vuoden tauon jälkeen. Olin kuin uudestisyntynyt ja nautin jokaisesta hetkestä hevosen selässä, kunnes eräänä vähemmän kauniina helmikuisena päivänä putosin hevosen selästä täydessä laukassa epäonnistuneen hypyn seurauksena.
Selkään ja ranteeseen sattui, mutta en heti ymmärtänyt, miten vakavasta vammasta loppujen lopuksi oli kyse. Nyt tuntuu epätodelliselta ajatella, että kävelin onnettomuuspaikalta autoon, kun tosiasiassa minua ei olisi saanut liikuttaa milliäkään, ja minut olisi pitänyt viedä ambulanssilla sairaalaan, ihan vain varmuuden vuoksi. Nyt tiedän, että kaikki paikalliset ratsastustallit eivät arvosta oppilaiden turvallisuutta kovin korkealle.
Kun raahauduin ensiapuklinikalle tuona helmikuisena päivänä, selästä ja ranteesta otettiin röntgenkuvat, jotka paljastivat, että selässäni oli ihan oikea murtuma. Kuulosti kamalalta, mutta minä olin onnekas. Murtuma selässä kun voi tarkoittaa lähes kaikkea maan ja taivaan väliltä. Toiset eivät kävele selkämurtuman seurauksena. Toiset voivat joutua vuodelepoon kuukausiksi. Toiset joutuvat leikkaukseen. Minä olin onnekas, sillä selkämurtumani, tarkalleen ottaen yhden lannenikaman murtuma, parani itsestään.
Murtumani oli alaselässä, yhdessä lannenikamassa, kuvan “lumbar curve” -alueella, suunnilleen “lumbar vertebraen” nuolen osoittamalla tasolla, vasemmalla puolella. Mielenkiintoista tosin, että kipu oli aluksi vastakkaisella puolella ja kesti viikkoja ennen kuin tiesin tarkalleen missä murtuma on.
Muistan odottaneeni toista magneettikuvausta (MRI) ja tietokonekerroskuvausta (CT) 6 päivää onnettomuuden jälkeen. Ensimmäinen kuvaus osoitti mahdollisia ongelmia selkäytimessä, ja uutinen säikäytti minut pahemman kerran. Harmaahapsinen lääkäri kysyi minulta, miten ihmeessä olin onnistunut saamaan niin kamalan vamman selkääni. Hän myös totesi kasvot myötätuntoa hehkuen, että minun vammani on äärimmäisen kivulias. Minä istuin liikkumatta ja yritin vakuuttaa urheasti, että kipu ei ole kovin paha, jos istuu ihan liikkumatta. Lääkäri katsoi minua kuin olisin päästäni vialla ja sairaanhoitaja totesi tähän, että minulla on ilmeisesti erittäin korkea kipukynnys. En usko. Kyseessä oli aimo annos voimakkaita kipulääkkeitä, joita siinä vaiheessa napsin 4 tunnin välein.
Toisen magneettikuvauksen jälkeen istuin odotushuoneessa. Tulen aina muistamaan tuon harmaahapsisen lääkärin, joka käveli luokseni ja kertoi minulle yhden elämäni parhaimmista uutisista: selkäydin oli kunnossa. Vamma paranisi itsestään. Kun kysyin häneltä voinko vielä ratsastaa, hän vastasi ääni täynnä elämänkokemusta, että elämässä täytyy toteuttaa intohimojaan. Mutta minun tulisi kuitenkin antaa selän parantua ensin kaikessa rauhassa.
Grayn anatomiakirjan lähikuva lannenikamasta (lumbar vertebra). (kuva: wikimedia commons)
Onnettomuudesta on nyt kulunut noin 8 kuukautta. Olen ollut hämmästyttävän hyvällä tuulella suurimman osan ajasta (liekö ollut lääkitys kerrankin kohdallaan?!). Tiedän olevani onnekas ja päässeeni loppujen lopuksi vähällä. Katselen monia asioita aivan uudesta näkövinkkelistä. Nautin pienistä asioista.
Olen kulkenut pitkän matkan näinä kuukausina. Aluksi jopa vaatteiden päälle laittaminen oli äärimmäisen kivuliasta. Jokainen liike piti tehdä hitaasti ja harkiten. Väärä liike kun kostautui välittömästi koko oikean puolen lävistävänä pistävänä kipuna. En voinut kumartua senttiäkään. Kävelin jalkoja hieman laahaten, sillä jalkojen nostaminen oli vaikeaa. Sängystä ylös nouseminen sai kivun kyyneleet silmiini, autossa istumisesta puhumattakaan. Nyt koen joskus selän väsymistä iltapäivisin tai pitkän automatkan jälkeen. Tiedän, miksi selkää kutsutaan tukirangaksi.
Onnettomuuden jälkeen juttelin parin kohtalotoverin kanssa ja silloin arvioin, että palaisin satulaan 3-4 kuukauden kuluttua. Kului kuitenkin 8 kuukautta ennen kuin nousin jälleen hevosen selkään. Luulen, että murtuma nimenomaan alaselässä teki kuntoutumisen vaikeaksi. Hevosmaailmassa sanotaan, että takaisin satulaan pitäisi nousta niin pian kuin mahdollista. Muutoin pelko voi tehdä paluun vaikeaksi. Mutta entäs jos se on fyysisesti mahdotonta? Entä jos vammat ovat niin vakavat, että et voi nousta hevosen selkään pitkään aikaan? Päivät muuttuvat viikoiksi, viikot kuukausiksi. Muistot onnettomuudesta nousevat mieleesi ja putoat kovaan maahan uudestaan ja uudestaan…
Minulta katosi itseluottamus lähes totaalisesti helmikuisen onnettomuuden seurauksena. Tunsin olevani maailman huonoin ratsastaja. Teinkö jotain väärin vai oliko syy nuoren hevosen? Kysymykset jäivät vaille vastausta, sillä silloinen ratsastuksenopettajani ei halunnut käydä asioita läpi minun kanssani. Päivä päivältä pelot kasvoivat sisälläni. En voinut kuitenkaan tehdä muuta kuin odottaa selän paranemista.
Toukokuussa ajattelin testata selän kestävyyttä pyörän selässä. Viiden minuutin jälkeen kipu oli lähes sietämätön. Olin kuitenkin sisukas suomalainen ja ajattelin viedä n. tunnin lenkin loppuun. Lähes pyörryin tien varteen enkä uskonut pääseväni kotiin saakka. Kotiin päästyäni raahauduin sohvalle särkylääkkeiden kanssa. En tainnut olla vielä valmis pyöräilemään saatikka ratsastamaan.
Odottavan aika on pitkä. Olin harmissani, että toisten jatkaessa ratsastusta ja normaalia elämää, minä jouduin istumaan kotona. Olin odottanut paluutta ratsastusharrastuksen pariin 13 vuotta ja nyt odotin jälleen. Kyllä elämä tuntui epäreilulta. Luin hevoslehtiä ja –kirjoja. Kävin Clinton Andersonin hevoskoulutustapahtumassa. Toukokuusta lähtien treenasin kuntopyörällä 40 minuuttia joka päivä, jotta kunto ei rapistuisi totaalisesti. Luin kirjoja peloista ja niiden voittamisesta.
Heinäkuun puolivälin tienoilla olin iltakävelyllä Billin ja koirani kanssa. Bill kysäisi minulta, että miten selkäni voi. Olo oli kuin voittajalla, kun vastasin hänelle, että en ollut edes ajatellut selkääni koko päivänä. Siitä päivästä lähtien elämäni palautui pikku hiljaa normaaliksi. Pystyin elämään ilman vahvoja särkylääkkeitä. Minun ei enää tarvinnut lepuuttaa selkääni iltapäivisin. Pystyin tekemään normaaliaskareita ilman kipua. Tiesin olevani fyysisesti valmis ratsastamaan. Ystäväni ja uusi opettajani Hilda kuitenkin neuvoi minua odottamaan, sillä Floridan kuuma ja kostea kesä on rankka, varsinkin minulle.
Eilen ei jaettu palkintoja eikä ruusukkeita, mutta minä tunsin olevani voittaja! (kuva: Kevin T. Houle)
Eilen oli päivä, jolloin lopultakin oli aika kohdata mieleni kummitukset kasvoista kasvoihin. Jännitin paluuta, mutta tiesin, että Hilda antaisi minulle hevosen, joka sietäisi minun virheitä. Hevosen, joka on itseluottamuksen rakentaja eikä rodeotähti. Ja uskomatonta mutta totta: kun nousin hevosen selkään, pelot karisivat mielestäni. Tiesin, mitä piti tehdä. Mikä parasta, koko tunnin aikana selkäni toimi moitteettomasti enkä tuntenut minkäänlaista kipua!
Olen kulkenut pitkän matkan. Olen odottanut paluuta. Olen pelännyt paluuta. En tiennyt mitä odottaa. Nyt olen tyytyväinen, että jaksoin kärsivällisesti odottaa selän täydellistä kuntoutumista ennen paluutani. Pitkä odotus palkittiin runsain mitoin. Voittajan on helppo hymyillä!
2 kommentit:
Hei, Hienoa että selkäsi on kunnossa. Minä olen käynyt läpi selkäleikkauksen aikoinaan, tilanne oli niin huono silloin ja leikkaus vain auttoi, mutta nyt selkä on kunnossa! Mutta en ikinä enään nosta mitään painavaan maasta ylös väärällä tavalla..
Ratsastus on kiva harrastus, olen aikoinaan ratsastanut paljonkin ja mulla oli myös piiiitkä tauko ja aloitin uudestaan, nyt taas on ollut taukoa.. epäsäännöllisesti kyllä käyn.
Hei Marele ja kiitos viestistä!
Olen ollut kuin seitsemännessä taivaassa viime päivinä! Selkävammat on ikäviä enkä voi edes kuvitella millaista olisi kuntoutua leikkauksesta... Luulen, että minäkin tulen aina jatkossa ottamaan selän kanssa iisisti, ihan vain varmuuden vuoksi.
Lähetä kommentti