8. elokuuta 2014

Suku on pahin

Posted by with No comments

Voi kun sitä toivoisi, että tietyt asiat tulisivat helpommiksi vuosien saatossa. Joskus voi kuitenkin olla niin, että muutosta toivomalla vain antaa itselleen valheellisen kuvan todellisuudesta. Kuten esimerkiksi nämä mieheni sukulaiset, jotka joskus nousevat blogini päähenkilöiksi. Tarinoita olisi  paksun kirjan verran, mutta tässä viimeisin episodi.

Aluksi tosin hieman taustaa.

Minulle koti ja sen rauha ovat äärimmäisen tärkeitä asioita. Valitettavasti tämän asian hyväksyminen on ollut äärimmäisen vaikeaa mieheni suvulle. Billin poikamiesvuosien aikana Floridan talo oli heille aina avoinna, sillä Bill on erittäin avokätinen henkilö, eikä häntä vaivannut millään tavalla se, että kaksoisveli perheineen tai hänen vanhempansa tulivat ja ottivat talon haltuun, niin kuin se olisi heidän. Matkat Floridaan toistuivat usein ja kestivät useimmiten ainakin parisen viikkoa.

Kun olin asunut Floridassa noin kuukauden, tapasin tulevat sukulaiseni yhden tällaisen kymmenpäiväisen reissun aikana. Tuon matkan tarkoituksena oli tietysti päästä minusta eroon ja tämä motiivi oli heillä mielessään ennen kuin he edes tapasivat minut.  Mietin vielä toisinaan, miten ihmeessä ihmiset voivat olettaa ihmissuhteen koskaan olevan kovin hyvä, jos se aloitetaan kyseisellä tavalla, eikä tekoja koskaan pyydetä anteeksi… Nuo 10 päivää tuntuivat pitkiltä kuin nälkävuodet ja minulle näytettiin monin sanoin ja elein, ettei kyseessä ollut minun kotini ja että heillä oli suurempi oikeus olla talossa kuin minulla. Ja jos en sopeutuisi, tuleva avioliittoni tulisi olemaan hyvin vaikea. Kaikkein parasta tietysti olisi kaikille osapuolille, jos palaisin takaisin Suomeen. 

Noin 7,5 vuotta myöhemmin olemme yhä onnellisesti naimisissa, mutta sukulaissuhteet eivät ole järin hyvät. Tuon ensimmäisen reissun jälkeen kaksoisveli perheineen ei ole koskaan yöpynyt meillä Floridan reissujensa aikana, sillä en yksinkertaisesti kykene olemaan hänen ja hänen perheensä seurassa paria tuntia kauempaa. Ja silloinkin päädyn aina kysymään itseltäni että kuka hemmetti hän oikein kuvittelee olevansa? Hän nimittäin kuvittelee, että minun pitäisi tanssia hänen pillinsä mukaan.

Tämä viimeisin episodi sai alkunsa, kun minun Suomen reissuni aikani Bill oli sairaan isänsä luona, ja paikalle oli tietysti kokoontunut kaikki sisarukset. Billin sisko oli tulossa elokuussa Floridaan syntymäpäivänsä aikoihin ja keskustelun aikana sisko ja kenties kaksoisveli päättivät, että syntymäpäiviä voisi juhlia meillä. Koska en ollut paikalla, en voi sanoa myöntyikö Bill tähän vai oliko päätös tehty ilman hänen siunaustaan, mutta joka tapauksessa, jälleen kerran rakkaat sukulaiset unohtivat yhden asian. Sen, että kyseessä on minun kotini ja hyviin tapoihin olisi kuulunut, ainakin minun mielestä, että asiaa kysyttäisiin myös minulta.

emily post etiquette

Hyvät tavat kaunistavat

Noin viikko Floridaan paluuni jälkeen edessä oli siskon vierailu. Jostain syystä hän, yksi serkku kahden lapsen kanssa sekä serkun kaveri lapsineen oli varannut majoituksen vain viikoksi. Lennot he olivat kuitenkin varanneet muutamaa päivää aikaisemmin. Joten kolmeksi yöksi majoittajaksi sopi tietysti meidän “bed & breakfast”. Minultahan ei tietysti kysytty käykö tämä järjestely minulle -- kyseessä on kuitenkin Billin siskoa lukuun ottamatta minulle täysin vieraita ihmisiä -- mutta kun järjestelyt oli jo tehty, en voinut muuta kuin “hyväksyä” asian, vaikkakin hammasta purren. Aluksi majoitustarpeessa oli tosin vain Billin sisko ja serkku lapsineen, joten ajattelimme, että vieraat mahtuvat hyvin alakerran vierashuoneeseen ja vierasmökkiin, ja ovat siten pääosin omissa oloissaan.  Mutta lupaa kysymättä matkassa oli mukava serkun kaveri ja tämän poika. Nyt alkoi talo käydä hieman ahtaaksi, ainakin jos minulta kysytään. Jouduimme majoittamaan serkun kahden kovaäänisen lapsen kanssa varahuoneeseen, joka on yläkerrassa, oman makuuhuoneemme vieressä.

Ensimmäisenä päivänä, torstaina, koko poppoo linnoittautui uima-altaallemme paahtavan Floridan elokuisen auringon alle. He asettuivat kaikin puolin kuin omaan kotiinsa. Jääkaappi ja pakastin oli tietysti heidän käytössään, eikä yksikään suljettu ovi pysynyt suljettuna. Minulle opetettiin lapsena, että toisten kodissa pitäisi pyytää lupa esimerkiksi jääkaapilla käyntiin tai suljettujen ovien avaamiseen. Mutta ehkä minä olenkin poikkeus. Ei kai tuollaiset asiat saisi häiritä mielenrauhaa. Minä yritin tehdä töitä kotitoimistossani, varsin huonolla menestyksellä, sillä vieraat olivat uskomattoman kovaäänisiä. Annika-koiramme ei halunnut olla lähelläkään takapihaa ja juoksi karkuun aina kun joku vieraistamme yritti lähestyä sitä.

Seuraavana aamuna saimme syödä aamiaisen rauhassa ja käydä koiran kanssa lenkillä ennen kuin kukaan vieraista heräsi. Kun he olivat tyhjentäneet jääkaappimme, vieraat lähtivät kohti huvipuistoa. Ai, miten sekä Annika että minä nautimme hiljaisesta kodista!

Kunnes pinnani kiristyi jälleen. Oli perjantai-ilta ja monille se tarkoittaa sitä, että lauantaiaamuna saa nukkua pitkään. Minun arkeni on kuitenkin erilainen. Treenaan kouluratsastusta 5 kertaa viikossa ja hevosen selässä on oltava yhdeksältä aamulla. Kun aamutoimiin ja matkaan tallille menee tovi aikaa, joudun olemaan varsin aikaisin hereillä. Nukkumassa on oltava kymmenen jälkeen, ehdottomasti viimeistään klo 23. Normaalisti vieraamme siis yöpyvät vierasmökissä juuri siitä syystä, että lomalaisten aikataulut ovat erilaiset kuin meidän. Nyt meillä oli kuitenkin tupa täynnä, ja heidän oli tarkoitus olla heti kymmenen jälkeen takaisin, ja siten heillä ei ollut avainta taloon. Ilta kuitenkin venyi. Kukaan ei soittanut tai tekstannut ilmoittaakseen asiasta, tehden järjestelyjä.  Miten päästä sisälle, jos isäntäväki on jo nukkumassa? Me kun emme harrasta ovien lukitsematta jättämistä, kaupungissa kun asumme. Minä menin nukkumaan normaaliin aikaan, Billin jäädessä odottamaan tulijoita. Klo 00:10  soi ovikello herättäen minut makoisasta unesta. Seuraavaksi kovaääniset ihmiset rymistelivät yläkertaan ja kävivät myös suihkussa. Minulla meni pari tuntia ennen kuin sain taas unen päästä kiinni. Kiitos tästäkin, ajattelin.

Seuraavana päivänä vieraiden oli tarkoitus jatkaa matkaa majoituspaikkaan noin puolen päivän maissa. Tallilta kotiin palatessani, vieraat olivat tosin vasta heränneet, eikä kukaan lähtenyt ennen kahta. Loppupäivän torkuin sohvalla, sillä olin aivan puhki.

Tässähän olisi tietysti jo tarpeeksi ärsytystä yhdelle reissulle, mutta sitten oli tietysti edessä ne synttärikestit, jotka oli varattu meidän “ravintolaan”. Kukaan ei kysynyt sopiko kyseinen ilta minulle. Ja sitten oli tietysti vaatimukset tarjoilun suhteen. Kaikkiaan vieraita oli tulossa 16 henkilöä ja kaikille piti tarjota katkarapuja ja pihvejä. Synttärikakku olisi tietysti “must”. Gluteiiniton jäätelökakku siskolle, ja siskon kahdelle aikuiselle lapselle, joilla on sama syntymäpäivä, pitäisi olla oma kakkunsa. Selvä juttu.

Keskiviikkoilta saapui. Varmistin, että “juhlatila” on asianmukaisessa kunnossa. Bill oli vastuussa kakkujen noutamisesta ja ruoan hankkimisesta sekä kokkaamisesta. Olimme sopineet juhlien alkamisajankohdaksi klo 18 (yllättävää kyllä,  minä olin saanut vaikuttaa tähän). Vieraat saapuivat vain tunnin myöhässä. No, minä olin jo tainnut nauttia pari lasia viiniä, joten pahin ketutus oli kontrollissa. Meteli oli valtava ensi minuuteista lähtien. En voi vieläkään ymmärtää, miten normaalia keskusteluakaan ei voida toteuttaa ilman puolihuutoa… Annika piileskeli yläkerrassa suurimman osan illasta. Minun teki mieli tehdä samoin. Ketutus nosti päätänsä muutaman kerran illan aikana, erityisesti silloin, kun rakkaat sukulaiset puhuivat jatkuvasti Billin talosta. Bill korjasi heitä joka kerran, mainiten, että kyseessä oli meidän yhteinen koti, mutta ei, se ei mennyt millään jakeluun. Seuraavana päivänä Facebook oli täynnä kuvia, jotka oli otettu Billin luota. Jep Jep. Minähän olen oikeasti näkymätön, ihminen jonka tunteilla ja mielipiteillä ei ole mitään merkitystä. Entä toiko kukaan vieraista mitään tähän juhlaan tai osallistuiko kukaan kustannuksiin? Taisit arvata oikein, vastaus on ei.

Lähes kahdeksan vuoden jälkeen sitä luulisi, että moiseen  käytökseen olisi jo tottunut. Että tämän kaltaiset tapahtumat eivät enää hetkauttaisi suuntaan tai toiseen, sillä usko tai älä, tarinoita olisi varmaankin paksun kirjan verran. Kyseessä on joukko ihmisiä, joilta puuttuu sekä empatia että peruskäytöstavat. Toisen ihmisen asemaan asettuminen ja tämän huomioiminen … mitä se sellainen on? Tiedän, että kyseessä ei ole amerikkalainen tapa toimia, sillä monet tuntemani, paikalliset tuttavat pitävät sukulaisteni käytöstä röyhkeänä. Surullista on, että viime kädessä minä olen kuitenkin aina se, jota pidetään yliherkkänä, epäystävällisenä ja outona ihmisenä, jos ja kun näistä asioista yritetään puhua rakkaiden sukulaisten kanssa. Jos kuitenkin minä käyttäytyisin samalla tavalla heitä kohtaan … voi mikä sota siitä syntyisi!

Sukulaiset jatkavat lomailua Floridassa ainakin vielä viikon. Minä tuskin vietän kovinkaan paljon aikaa heidän kanssaan. Loppujen lopuksi he haluavat kuluttaa päivänsä Orlandon huvipuistoissa, ja minua puistoihin ei saa kirveelläkään elokuussa elohopean ollessa lähellä +40 astetta iltapäivisin, unohtamatta lähes joka iltapäiväisiä ukkosmyrskyjä. Minä kuuntelen mieluummin ilmastoinnin ihanaa hurinaa neljän seinän sisällä heti kun olen tullut kotiin tallilta, ja odotan ihanan syksyn saapumista.

Loppujen lopuksi voin todeta, että tästäkin vierailusta taas selvittiin, ja saamme jäädä odottamaan seuraavaa, vielä julkistamatonta lukua tässä tarinassa.

31. heinäkuuta 2014

Annikan seikkailut suuressa maailmassa

Posted by with No comments

Pääsiäisenä saimme kotiin uuden perheenjäsenen, 5-kuukautta vanhan whippet-pennun, joka sai nimekseen Annika, Peppi Pitkätossun kaverin mukaan. Ja miten hienoa olikaan, että kotona oli jälleen koira lähes vuosi edellisen whippetin poismenon jälkeen.

Annika tottui meidän arkeen hämmästyttävän nopeasti ja voimakastahtoisen Ronja Ryövärintyttären jälkeen oli mukava saada kotiin hiljainen, vaikkakin varsin itsenäinen Annika. Reilun kolmen kuukauden jälkeen olen kuullut Annikan haukkuvan ehkä kaikkiaan 5 kertaa. Suurimman osan ajasta koira on hiljaa. 

annika

Sweet Annie eli Annika

Sitten tuli heinäkuu ja minun matkani vei kohti Suomea 3 viikoksi. Bill lähti samaan aikaan 10 päiväksi reissuun, sairaan isänsä luo. Annikalle löytyi hyvä hoitopaikka vaikka aluksi jännittikin jättää pentu vieraan hoidettavaksi. Annikan seikkailut alkoivat kuitenkin vasta Billin saavuttua kotiin, minun vielä jatkaessa Suomen lomaani.

Bill oli hakenut Annikan kotiin hoitopaikasta ja seuraavana aamuna lähti koiran kanssa lenkille normaaliin tapaan. Noin parin kilometrin päässä Bill pysähtyi ostaakseen aamukahvin ja sitoi Annikan kiinni vain hetkeksi terassilla olevaan tuoliin. Kyseessä ei suinkaan ollut ensimmäinen kerta kun Annika on odottanut ulkona, kiinni sidottuna. Jostain syystä koira kuitenkin lähti juoksemaan tuoli mukanaan ja sai  lopulta itsensä irti kaulapannasta, matkaa jatkaen.

Siinä vaiheessa kun Bill soitti minulle Suomeen skypen välityksellä, koiraa oli jo etsimässä lähes 20 ihmistä, jotka olivat nähneet mitä tapahtui. Minä luonnollisesti säikähdin, mutta aloin välittömästi laatia ilmoitusta paikalliseen kadonneet eläimet -sivustolle. Heitin rukouksen yläkertaan, sillä mieleen tulivat ne lukuisat tarinat kadonneista koirista, jotka loukkaantuvat karkumatkalla, tai ovat kadoksissa päiväkausia tai eivät koskaan löydy. Kauhukuvat vilisivät mielessäni. Olo oli avuton. Olinhan kaukana Suomessa enkä voinut tehdä juuri mitään.

Mutta ennen kuin ehdin edes lähettää laatimaani ilmoitusta Internetiin, Bill soitti uudemman kerran ja lähes kuiskasi puhelimeen, helpotuksesta huokaisten, että Annika on saapunut kotiin. Kuulin, miten hän avasi oven ja koira oli turvallisesti neljän seinän sisällä. Bill oli tullut toistamiseen kotipihalle ja tällä kertaa hän löysi karkulaisen oven takana odottamassa. Koira näytti väsyneeltä, ja siinä oli muutama pinnallinen naarmu, muutoin kaikki näytti olevan kunnossa.

Parisen viikkoa tapahtuman jälkeen jaksan vieläkin ihmetellä, miten onnellisesti kaikki päättyi. Annika pääsi karkuun lähes kahden kilometrin päästä kotoa. Se oli asunut meillä vasta n. 3 kuukautta ja oli ollut hoidossa eri kaupungissa viimeiset 10 päivää. Päästäkseen kotiin, Annikan oli täytynyt ylittää muutama tie, joista varsinkin yksi on todella vilkkaasti liikennöity. Tuntuu täysin uskomattomalta ajatella, että nuori pentukoira on osannut tien kotiin kaupungissa, jossa matkan varrella on paljon taloja ja paikoittain vilkas liikenne.

annika-sleeping

Oma koti kullan kallis

Karkumatkan jälkeen Annika näyttää kunnioittavan autoja ja varsinkin kovaäänisiä kuorma-autoja uudella tavalla. Koira nauttii lenkkeilystä edelleenkin, mutta näyttää kävelevän pääsääntöisesti hieman lähempänä meitä. Ehkäpä hyvin onnellisesti päättynyt karkumatka opetti koiralle muutamia tärkeitä asioita suuresta maailmasta. Koti on loppujen lopuksi se paras paikka! 

27. kesäkuuta 2014

Small talkia siellä sun täällä

Posted by with No comments

Yhdysvalloissa ulkosuomalaisena jo monina vuosina asuneena en juuri välitä stereotypioista, sillä meitähän on moneen junaan, niin suomalaisia kuin amerikkalaisiakin.  Jos kuitenkin puhutaan stereotypioista, tyypillinen amerikkalainen on small talkin mestari. Ja suomalainen on sen täydellinen vastakohta, small talkia viimeiseen asti karttava. Stereotypioista viis, tosin jotain totuutta niistä joskus löytyy, vaikka yksilöitä olemmekin: amerikkalainen mieheni rakastaa small talkia, ja minä, Suomessa syntynyt ja kasvanut, kartan mielelläni jonnin joutavaa höpötystä ja menen suoraan asiaan. Hiljaisuuskaan ei minua pelota. Kun kaiken lisäksi kasvoiltani voi usein lukea mielialani, pelkään pahoin, että useimmiten ilmeeni kertoo välittömästi, että jonninjoutava jutustelu ei voisi minua vähempää kiinnostaa…

1038128_18205862

kuva: freeimages.com

Mutta Amerikassa ei small talkista pääse eroon, ei sitten millään, vaikka ihmisillä on tietysti hyvinkin erilaisia tapoja. Kaupan kassahenkilön kanssa on kohteliasta vaihtaa muutama lause pelkän tervehtimisen sijaan. Kassahenkilöt jopa usein kommentoivat ostoksia, onneksi tosin positiivisella tavalla. Tavaraa kassiin pakatessaan kassahenkilö voi hyvinkin sanoa, kuinka hyvä tuote on tai kysyä onko meillä aikaisempia kokemuksia ko. tuotteesta kun se näyttää niin herkulliselta … 

Suomalaisiin kampaamokokemuksiini on aina kuulunut lukuisat lehdet ja niiden selailu samalla kun kampaaja tekee työtään. Minun paikallisella kampaajallani ei ole lehtiä lojumassa missään. Hiusten leikkuun lomassa jutellaankin niitä ja näitä. Vaikka kampaajani onkin todella mukava henkilö, odotan silti useimmiten sitä hetkeä, kun hiustenkuivaaja hurahtaa päälle eikä keskustelua oikein voi jatkaa. Voi sitä kurjuutta, jos minulla on normaalia epäsosiaalisempi päivä. Silloin small talk on sitäkin pahemmin hakusessa enkä malttaisi odottaa että pääsen kotitoimistoni rauhaan.

Esimerkkejä on lukuisia. Kohtelias höpöttely on vahvasti osa amerikkalaista elämäntapaa, ja hiljaisuus koetaan usein kiusalliseksi. Kuluneiden vuosien aikana olen tullut toki paremmaksi ja  ehkä jonain päivänä minäkin opin varsin sujuvasti juttelemaan niitä näitä ventovieraiden ihmisten kanssa.

31. tammikuuta 2014

Vuoden 2013 kohokohdat

Posted by with No comments

Kun vuosi 2013 alkoi, oli minulla suuret suunnitelmat blogin osalta. Merkitsin jopa työkalenteriini ajan, jolloin päivittäisin blogia 2-4 kertaa kuukaudessa. Mutta kuinkas sitten kävikään? Vuodesta tuli erittäin hiljainen blogipäivitysten osalta. Ei niin, etteikö olisi ollut kirjoitettavaa. Päinvastoin. Mutta yhtäkkiä aika oli kortilla. Ja kun remontti alkoi elokuussa, vei se kaiken huomion. Sekasortoinen koti on ollut todellinen painajainen minulle, järjestyksen ystävälle. Kuin aivoni olisivat yhtä sekaisin kuin kotini. 

Mutta täällä sitä sinnitellään. Tämänkin kirjoituksen aloitin vuodenvaihteessa, mutta en päässyt silloin alkua pidemmälle. Mutta onhan tänäänkin vuodenvaihde monille, sillä kiinalaisilla alkaa hevosen vuosi.

Vuosi 2013 oli hyvin merkityksellinen minulle. Se toi mukanaan paljon onnea, mutta myös surua. Niin kai se on, että elämän vaakakupit tasapainottuvat tavalla tai toisella.

Huhtikuussa suuri lapsuudenaikainen haaveeni toteutui ja sain oman pienen ponin! Tarkalleen ottaen valtavan kokoisen hevosen (säkäkorkeus n. 178 cm), mutta ymmärtänet kuitenkin innostukseni. Loppuvuosi sujui Coyoteen tutustuessa ja pääsimme jopa kilpailemaan muutamissa kouluratsastuskisoissa! Valmentajani ansiosta olen toteuttanut jo monia asioita, joista pystyin vain haaveilemaan tuntiratsastajana ollessa. Uudesta kouluratsastuksen maailmasta on tullut intohimoni ja treenaan 5 kertaa viikossa. 

coyote-december-2013

Coyote, 12, Hannover-ruuna nauttii kauniista joulukuisesta päivästä.

Coyoten saapuessa elämääni, valmistauduin sanomaan jäähyväiset rakkaalle whippetilleni, Ronja Ryövärintyttärelle. Edellisvuoden kiitospäivästä lähtien Ronjan terveys oli heikentynyt ja päivittäin tarkkailin tilannetta. Oliko silmissä vielä elämäniloa ja -halua? Vai oliko aika antaa Ronjan siirtyä sateenkaarisillalle?

Luulen, että Ronja sinnitteli meidän vuoksi niin pitkään kuin mahdollista, mutta lopulta voimat heikkenivät ja toukokuun 30. päivänä näin ensimmäisen kerran rakkaan koirani silmissä katseen, joka kertoi, että aika oli tullut. Ronja haudattiin isälleni istuttamamme muistopuun juurelle. 8 kuukautta myöhemmin kaipaan yhä Ronjaa syvästi harva  päivä.

ronja-2013-2

Ronja Ryövärintytär. 16.2.2001 - 30.5.2013

Loppuvuosi kului pölyn, rakennusmelun ja kaaoksen keskellä, kuten edellisestä postauksesta voi päätellä. Hitaan alun jälkeen päättelin tuolloin, että 2-3 kuukauden mittainen projekti todennäköisesti venyisi puoleen vuoteen. Enpä tiennyt tuolloin, miten oikeassa olin! Juuri ennen joulua meille kerrottiin, että puulattioiden kunnostamisen  takia meidän pitää tyhjentää koko torppa (myös komerot), keittiötä ja kylpyhuoneita lukuun ottamatta! Viime viikot olemme asustaneet pienessä vierasmökissämme ja pinna alkaa olla enemmän kuin kireällä. Tarkoitus oli päästä muuttamaan takaisin tänä viikonloppuna, mutta kuinkas ollakaan, projekti ei ole taaskaan pysynyt aikataulussa. No, tämähän oli vasta viides kerta, kun valmistumispäivämäärää on muutettu.

pods

Podit nököttävät pihalla, odottamassa sitä kaunista päivää jolloin pääsemme muuttamaan takaisin kotiimme. Ilma on lähes yhtä synkeä kuin mielikin… Parempia aikoja odotellessa!

Tuntuu kuin elämäni olisi ollut pysähdyksissä viimeiset puolivuotta. Jokainen päivä on lähes edellisen toisinto. Aamulla x määrä työntekijöitä saapuu paikalle. Asumme täysin sekasorron vallassa. Olen kyllästynyt alati nurkissa pyöriviin työmiehiin ja siihen, että rauha ja hiljaisuus on täysin kadonnut elämästäni. Hiljainen rukoukseni kuuluu päivästä toiseen: haluan kotini ja elämäni takaisin, pliis! Kukapa olisi uskonut, että parin kolmen kuukauden mittaisesta projektista tulee tällainen kaaos. Tässä ajassa todennäköisesti olisi rakentanut kokonaan uuden talon.

Kaikesta huolimatta vuosi 2013 oli hyvä vuosi. Muistoihin jäi paljon elettyä elämää. Ja tämäkin remonttiaika unohtunee pian, kunhan pääsemme takaisin omaan, ihanaan kotiin!

4. syyskuuta 2013

Koukussa kodin kunnostukseen

Posted by with No comments

On kulunut reilut kolme vuotta siitä, kun aloitimme surullisen kuuluisan talon maalausprojektin, jonka piti kestää vain kaksi viikkoa. Projekti laajeni laajenemistaan ja kesti loppujen lopuksi kuukausia. Lopulta saimme kodin kuntoon ja julistimme, että nyt ei tarvitse tehdä mitään pitkään aikaan. Ne kuuluisat sanat -- “we are officially done” -- kaikuvat vieläkin korvissani.

Seuraavat pari vuotta  (tai ainakin viime vuosi) olivatkin suhteellisen hiljaisia kodinkunnostusrintamalla, vaikkakin vanhan talon omistajana vierailemme paikallisessa rautakaupassa lähes yhtä usein kuin ruokakaupassa. Vitsailenkin usein, että lempikauppani on ehdottomasti “The Home Depot”.

Mutta jo viime syksynä veri (ilmeisesti) alkoi taas vetää kohti uutta kodinkunnostusprojektia. Vanhassa talossa on sitä monien ihannoimaa persoonallisuutta, mutta myös erinäisiä, normaalia arkea haittaavia epäkohtia. Meidän talossa ei esimerkiksi ole lainkaan eteistä. Ulko-ovi avautuu suoraan olohuoneeseen, joka on mielestäni täysin älytön ratkaisu -- minun tapoihin kun kuuluu suomalaiseen tapaan kenkien jättäminen eteiseen. Säilytystilat ovat myös niukat ja vaatekaapit siten täysin epäkäytännölliset, vaikka minulla ei mitään järin valtavaa vaaterepertuaaria olekaan.

construction-zone-1

Niinpä otimme yhteyttä arkkitehtiin, joka suunnitteli talon etuosaan tulevan eteisen. Sittemmin tämäkin projekti lähti täysin käsistä ja paisui kuin pullataikina. Jos alunperin tähtäsimme projektin aloituksen tammikuun alkuun, monen mutkan jälkeen se sai virallisesti alkunsa elokuussa, parisen viikkoa sitten. Eteisen lisäksi laajennamme muun muassa yläkerran makuuhuonetta ja TV-huonetta sekä lisäämme yhden kylpyhuoneen. Kattokin uusitaan jossain vaiheessa, muutamia esimerkkejä mainitakseni. Urakan kestoksi on arvioitu 2-3 kuukautta, mutta työ on toistaiseksi edennyt varsin hitaassa tahdissa, joten väittäisin, että tämä projekti vie vähintään 6 kuukautta. Saas nähdä …

Suurimmalle osalle tutuistamme tämä uusi projekti ei ole tullut lainkaan yllätyksenä ja toiset ovat sanoneet, että he eivät koskaan oikein uskoneet meidän “we are officially done”  -julistukseen. Ilmeisesti jonkinlainen remonttihulluus paistaa meistä läpi … Tosin tällä kertaa emme itse juurikaan osallistu varsinaiseen työhön muuta kuin sivustakatsojana. Tai myötäeläjänä, sillä minä teen töitä kotitoimistosta käsin ja piakkoin joudun siirtymään vierasmökkiin pahimman metelin ajaksi.

construction-zone-2

Pienen pientä edistystä.

Toistaiseksi hermoni on mennyt vain pari kertaa, sillä työ on edennyt todella laiskasti. Minun filosofiani mukaan töihin tullaan aamulla ja työmaalta poistutaan iltapäivällä. Nämä miehet sen sijaan ovat olleet useimmiten paikalla vain pari tuntia päivässä tai ovat loistaneet poissaolollaan useiden päivien ajan. Tosin, kun he lopulta saapuvat paikalle, he saapuvat suurella joukolla.

Mutta meillä ei luonnollisesti ole etuovea käytössä kuten kuvista näkyy, ja se on aiheuttanut päänvaivaa muun muassa paketteja tuoville postipojille. Heidän tietysti kuuluisi jättää paketit oven taakse, mutta kun ovelle pääsy on hieman hankalaa, vai sanoisinko mahdotonta, he ovat toisinaan poistuneet paikalta paketit mukanaan. Olenkin jo useampaan otteeseen juossut kuin mielipuoli takaoven kautta paketteja vastaanottamaan. Joka kerran posteljooni tai UPS:n kuljettaja on katsonut minua “hieman” kummastuneesti. Luulen, että he tosin pian tottuvat sprintteihini. 

Vasaroiden iloinen naputtelu on vaimennut tältä päivältä. Saas nähdä mitä huominen tuo tullessaan. Toivottavasti ainakin muutaman remonttimiehen.

31. toukokuuta 2013

Hyvää Matkaa Sateenkaarisillalle, Ronja Ryövärintytär!

Posted by with 4 comments

ronja-2013

ronja-2013-2

Ronja Ryövärintytär 16.2.2001 - 30.5.2013

Aivan taivaan tällä laidalla on paikka nimeltä Sateenkaarisilta.

Lemmikit, jotka ovat olleet täällä jollekulle erityisen läheisiä, menevät kuoltuaan Sateenkaarisillalle. Siellä on kaikille rakkaille ystävillemme niittyjä ja kukkuloita, joilla ne voivat juosta ja leikkiä yhdessä. Ruokaa, vettä ja auringonpaistetta on yllin kyllin, ja kaikilla ystävillämme on lämmintä ja mukavaa.

Kaikki eläimet, jotka ovat olleet sairaita ja vanhoja, saavat takaisin terveytensä ja elinvoimansa; loukkaantuneet ja vammautuneet parantuvat ja tulevat jälleen vahvoiksi, juuri sellaisiksi, kuin ne ovat muistoissamme ja unelmissamme menneistä päivistä ja ajoista. Eläimet ovat onnellisia ja tyytyväisiä. On vain yksi pieni asia: kukin niistä kaipaa jotakuta hyvin rakasta, joka niiden täytyi jättää jälkeensä.

Ne kaikki juoksentelevat ja leikkivät yhdessä, mutta tulee päivä, jona yksi yhtäkkiä pysähtyy katsomaan kaukaisuuteen. Sen kirkkaat silmät ovat jännittyneen tarkkaavaiset; sen innokas ruumis värisee. Yhtäkkiä se alkaa juosta pois ryhmän luota lentäen yhä nopeammin yli vihreän ruohon.

Se on havainnut sinut, ja kun sinä ja rakas ystäväsi vihdoinkin tapaatte, te pysyttelette yhdessä riemukkaina jälleennäkemisestä ettekä koskaan enää eroa. Iloiset suudelmat satavat kasvoillesi, kätesi hyväilevät taas rakasta päätä ja katsot vielä kerran lemmikkisi luottavaisiin silmiin, jotka niin kauan olivat poissa elämästäsi, mutteivät koskaan poissa sydämestäsi.

Sitten te ylitätte Sateenkaarisillan yhdessä... - kirjoittaja tuntematon